...ja se peikko olen minä.

En ole koskaan ollut mitenkään ulkonäkökeskeinen ihminen,mutta nyt on rehellisyyden nimissä pakko sanoa,että vaikka lähtökohtaisesti sodin kaikkea pinnallista vastaan,olisi minun aika tehdä nyt kyllä itselleni jotain! En ole käynyt 3-vuoteen parturissa ja sen huomaa. Latvat ovat kuivat ja karheat. Hiukset ovat jo niin poismuodostaan kasvaneet,että ponnari on ainut vaihtehto,mikäli mielii käydä ihmisten ilmoilla. Iho kukkii,kun puolukkamettä! Enpä sitä osaa kyllä oikeen huoltaakkaan,kun ei ole koskaan tarvinnut. Olen aina omannut todella hyvän ihon,edes teini iässä se ei tuottanut ongelmia. Nyt kun on tullut ikää niistä teinivuosista,on tilanne muuttunut.

 

               

 

Meikkaamisen päälle en ole koskaan ymmärtänyt,mutta eipä minun ole tarvinnut. Olen luonnostaan todella tumma eli en koe tarvetta ehostaa itsenäni muutoin,kun mahdollisiin juhliin. Kuitenkin olisi hyvä alkaa huolehtimaan itsestään monellakin saralla. Mikä siinä on,että muista on helpompi huolehtia,mutta itseänsä ei raaski viedä parturiin tai edes ajatella satsaavansa itseensä muutenkaan juuri millään tasolla? Miksi siitä tulee aina itsekäs olo?  En ole ostanut itselleni uusia vaatteitakaan vuosikausiin,mutta likalle olen ostanut enemmän,kuin tarpeeksi. Olenko paha ihminen,jos en aina laitakkaan kaikkea ylimääräistä lapseeni? Ei häneltä tule silti mitään puuttumaan,vaikka joskus panostaisinkin jonkinverran itseeni. 

 

                        

 

Olen kokoajan jotenkin voimaton ja kaikinpuolin väsynyt. Ruokavaliossakin olisi siis huomattavasti parantamisen varaa. Nukkua pitäisi enemmän ja olla kaikinpuolin itselleen hyvä. Rakastaa itseään enemmän. Kohdella arvokkaammin,koska yksi mieli ja kehohan meillä vaan on.

                       

En kuitenkaan ole kriisissä,jos teksti sellaisen kuvan antaa. Nyt kun aletaan olla melkein kolmekymmentä,on itsensä ulkoinen arvostelu jäänyt jonnekkin. Katson joskus peiliin ja tujotan itseäni ja totean,että olenhan minä kaunis. Jokainen meistä on omalla tavallaan. Olen ehkä räjähtänyt,mutta en ruma kuitenkaan. Nykyään osaa olla itselleen armollisempi,eikä muiden mielipiteillä ole väliä,kun on oppinut hyväksymään itsensä tälläisenä. Se on loppujen lopuksi todella hyvä olotila. Olen kantanut sisälläni uutta elämää 9kk ja ihoni on venynyt ja arpinen. Olen äiti ja kroppani näyttää myös siltä,mutta kannan sen ylpeydellä. Kaikkineen raskausapineen,sillä tiedän,että jossain tulla on varmasti mallin mitoissa oleva ihminen,joka ottaisi kaikki raskausarpeni,jos vaan voisi saada lapsen. Se vaan ei välttämättä ole mahdollista.

Jokaisella meillä varmasti on päivä,kun voisi olla enemmän ja jotain vähemmän,mutta muistakaa olla onnellisia ja tyytyväisiä siihen mitä teillä nyt on ja millaisia te nyt olette. <3  kaikesta hulimatta rakastakaa itseänne.

Se unohtuu usein,mutta niin ei saisi käydä.

Mukavaa keskiviikkoa kaikille! :)