Tuli pidettyä välipäivä,mutta haittaneekos nyt tuo?

               

Eilinen olisi saanut olla olematta. Oli todella paska päivä. Oikeastaan on sitä edelleen. mutsi tuli eilen aamulla likkaa kattoon ja toi sille parit newbien housut ja oli käyny tilaamassa likalle punaset converset. Likan syntymän jälkeen ollaan oltu enemmän tekemisissä,mutta se on niin teennäistä paskaa kun vaan olla voi. Meillä on todella huonot välit monestakin syystä,mutta kerron niistä joskus tarkemmin,koska tästä tekstistä tulis todella pitkä.

Nyt likan synnyttyä on yritetty tulla toimeen,koska mun puolelta likalla ei ole juurikaan sukua. Mun faija ja sisko on kuollu ja mun eno ja serkku ei halua olla mun kanssa tekemisissä. Mun miehen perhettä likka ei juur kiinnosta tai sitten tapaamiset on väkinäisiä. Haluan,että likalla olis edes jonkin näköinen tukiverkko,olkoon se sit kuinka väkinäistä mulle tahansa. Likkaa mutsi jumaloi ylikaiken,joten sen suhteen mulla ei ole naputtamista. Pakko tyytyä siihen mitä on.

Eilen mutsin lähdön jälkeen mulle tuli viesti mun lapsuudenystävältä. Mun kummitytön iskällä on todettu eilen syöpä. Ikää ei ole edes 40 vielä. Henkilökohtaisesti suren kummityttöni puolesta,eikä sitä nyt koskaan toivo kenenkään kuolemaa. Se pisti taas miettimään tätä elämän rajallisuutta ja onko tää elämä oikeesti näin epäreilu? Onhan se,kyllä minä sen tiedän. 

Sitä kun on joskus elänyt ns. Yhden alamaailman tyylilajissa,ystäviä ja tuttuja lähtee aina jokunen vuodessa. Vaikka sitä osaa siihen varautua ja sen elämäntyylin tietää,niin vetää se aina mielen matalaksi. Jos näet kaverisi tai tuttusi pitkästä aikaa,et voi koskaan tietää onko se kerta viimeinen. Se on ahdistavaa ja surullista. En ole vielä kovinkaan vanha: vähän alle kolmenkymmen ja silti ensimmäisen ystäväni menetin jo 17-vanhana. Sen jälkeen ympärilläni on alkanut kaatua ihmistä,kun niityllä viljaa. Jotkut ovat olleet läheisempiä,kun toiset,mutta kyllä se aina kuitenkin koskettaa ja pistää miettimään olisiko sitä jotain voinut tehdä tai olla enemmän ihminen toiselle,kun olikaan. Sellaisia on kuitenkin hyvä aina miettiä,mutta sitten se unohtuu ajan saatossa,kunnes joku toinen lähtee ja taas samat ajatukset,jotka jälleen unohtaa. Vittumainen noidankehä. 

Päivä sitten vaan parani,kun ukolla alkoi eilen kesäloma. Se vituttaa mua nyt jo suuresti,että ne poikansa kanssa on kokoajan tossa jaloissa kitisemässä ja pyörimässä. Hyvästi siis omaaika ja rauha! Mutta käpy paloi eilen lopullisesti,kun ukko oli juhlistanut alkavaa kesälomaansa ja tuli kännissä kotiin ja alko naputtaan jostain mun leivän muruista. Ensiks annoin olla,mutta sit keitti kiinni. Mua ei haitannu se et se juhli alkavaa lomaansa. Mua haittasi se,että päivästä toiseen siivoon täällä herrasväen paskoja,pesen pyykkiä ja teen lähes kaiken kotityön mitä voi ja sitten mulle naputetaan jostain leivänmuruista,jotka kuitenkin aina ennemmin tai myöhemmin ite siivoon,joten tein sitten seuraavanlaisen ratkaisun: En naputa paskasta,en naputa enään mistään! Siivoan vain omat jälkeni ja annan olla. Kuukauden jälkeen asutaan todennäköisesti paskaläjässä,mutta omapahan on asiansa.

               

Mä oon joskus luvannut,että mä en ukkoani jätä. Olen luvannut,että se en ole minä joka rikkoo mun lapseltani perheen,mutta sillehän mäen voi mitään,jos ukko päättää jättää mut! Vai mitä? Sitä mä oikeesti toivon. Toivon melkein luvattoman paljon. Oon kokoajan pahalla päällä ja ihmisenä olen ollut aina taistelutahtoinen ja yrittänyt pitää puoleni sellaisissa asioissa,joissa se on järkevää ja oikeutettua,mutta nyt olen kadottanut sen ihmisen jonnekkin. En ole aina ollut kuin perseeseen ammuttu karhu 24/7,mutta nyt olen. Silloin olen sielä missä minun ei ole hyvä olla. Sen se kertoo minulle. Näihin mietteisiin taidan lopettaa tällä kertaa.

- JOS ET VIIHDY SIINÄ MISSÄ OLET,SIIRRY! SINÄ ET OLE PUU. -