On todella vaikea saada mitään kirjoitettua,kun päässä on tuhat ajatusta,jotka ovat kaiken hyvän lisäksi vielä ristiriidoissa keskenään.

Olen monta päivää likan mentyä päiväunille katsellut tyhjää tiekstiruutua,aloittanut ja sitten lopettanut. Aloittanut taas,ollut tyytyväinen ja sitten taas lopettanut. Mitään ei saa puettua sanoiksi. Ei mitenkään niin,että se kuulostaisi järkevältä.

Olen nukkunut todella huonosti. Valvon usein tyttäreni unta,joten unet jäävät aina lyhkäsiksi. Nyt ovat olleet entistä lyhkäsempiä. Olen nähnyt jokayö painajaisia. Olen ihan sykkyrässä koko muija.

                              

Sunnuntaina oltiin likan kanssa mutsilla. Mun piti valita kahdesta pahasta: Joko päivä mutsin kanssa tai päivä miehen ex:än sukulaisten kanssa. Valitsin ensimmäisen. Kahdesta pahasta se oli pienempi. Mentiin puistoon ja hakeen jädee kaupasta,kun näin sen. Sydän alko hakata niin,että olin ihan varma sen tulevan rinnasta ulos. Vaunujen työntö muuttui kömpelöksi. Se oli mun ex:ä,josta olin kirjoittanut tännekkin.

Se kohtaaminen sai mun rinnan muljahtaan ympäri ainakin sata kertaa. Ykskaks mun teki mieli mennä sen luo ja halata sitä,mutta en voinut. Se vaan käveli ohi ja heilautti kättään. Ei enään jäänyt jutulle. Ei mitään. Niinkun olisin ollu vaan hyvänpäivän tuttu, Tunsin ihan selittämätöntä surua. Mustasukkasuuttakin siitä,kun en tiennyt mihin se oli menossa. Ykskaks kaikki se paha mitä oli ollu,unohtu. Muistin selkeemmin kaiken hyvän. Mutta se äijä on täys paska. Silti mulla tuli petetty olo. En ymmärrä miksi. Ei mulla ole oikeutta tuntea niin,koska olen monta kuukautta toivonut pääseväni siitä lopullisesti eroon. Olen tosin kyllä tasaisesti kaivannutkin,mutta lähinnä ystävänä. En ole halunnut menettää kokonaan ihmistä,jonka kanssa on elänyt niin kauan ja nyt ihan pieni asia sai mut tajuamaan,että se peli oli nyt pelattu. Ei koskaan muutosta,ei mahdollisuutta,eikä ystävyyttä. Olenko mä sitten aina vaan odottanut,että  se muuttuis oikeesti? Uskonut siihen,vaikka en ole myöntänyt uskoneeni? Johtuuko tää siitä,että ukon kanssa ollaan lähinnä yhdessä enään vaan likan takia? Mä en tiedä.

                               

Ainut minkä mä tiedän on se,että olen paska,paska ihminen. Olen paska kotona. Olen paska ajatustasolla. Paska ja itsekäs ja vitun sekaisin.

sunnuntain jälkeen oon yrittäny olla vaan. Kartella kaikkea mikä tuo sen miehen mieleen. Yrittäny sytyttää jotenkin jonkinlaista kipinää omaan ukkoon. Oon hyökänny kuola suunpielistä valuen sen kimppuun. Repiny housut pois,imeny,nainu ja antanu persettä. Samaan aikaan kun olen antanu lovee,olen katsellut spartcusta,jotta saisin kliimaksin. Paskat, Ei oo tehonnu sekään. Olen laittanut ukon kanssa kunnon orgiat pystyyn,jotta unohtaisi ja saisin sen kipinän. Kaikesta vastenmielisyydestä huolimatta yrittäny pussailla,olla hellä ja yrittäny rakastaa.

                               

Ei mun ukossani sinäänsä mitään vikaa ole. Päin vastoin. Se on maailman ihanin ihminen. Kilttikin se on. Kaikin puolin unelmakumppani naiselle,joka ei halua liian maskuliinista miestä. Hyvä ihminen. Liiankin hyvä mulle. Mulle väärä ihminen.

Meillä on ollut paljon suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Nyt niitä ei ole. Kun mietin,että heittäisin hanskat tiskiin,olis kaikki yhdessä koettu paska ja siitä selviiminen hukkaan heitettyä. Oltaisi kamppailtu turhaan. Tän suhteen tiellä on jokunen seissy. Jotkut seisoo vieläkin. Omat paskat siihen päälle ja seistään tässä ukon kanssa vieläkin,vaikkakin käytännön syistä lähinnä,mutta seistään kuitenkin. Olisinko oikeesti valmis heittämään sen hukkaan? Kahtakaan en voi saada. Enään en ainakaan toista. Enkä ole varma haluaisiko edes. Niin juurikin tälläisiä ristiriidoissa olevia ajatuksi oon ollu täynnä tän viikon. Eihän tällästä kukaan kestä.