En tiedä miksi taas eksyin sinne. Se on sairasta. Se on väärin ja kun ajattelen tarkemmin kukaan ihminen tässä maailmassa ei ole saaut minua tuntemaan itseäni niin vähäpätöiseksi,huonoksi,rumaksi ja nöyryytetyksi. Kukaan ei ole koskaan loukannut minua samallatavalla henkisesti ja fyysisesti,kun hän. Mihin minä sitten eksyin? Entisen miesystäväni facebook profiilliin.

Se suhde kesti 4 vuotta. Ne vuodet olivat kamalia. En ymmärrä mistä tämä ajoittainen ikävä tulee. Joskus jostakin kappaleesta,joskus huomaan naisen kommentoineen tai liittäneen hänet johonkin päivitykseen. Joskus kaipaan persoonaa,selväpäistä persoonaa. En sitä känniääliötä,joka hän suurimmanosan aikaa suhteessamme tosin oli.

Tapasimme terassilla. Menin heille iltaa istumaan ja dokaamaan. Hän soitti minulle kitaraa ja sitten olinkin jo valmista kauraa. Siitä se lähti,elämäni helvetti.

Ensimmäinen puolivuotta meni hyvin. Joulun jälkeen kesken leffaillan hän lähti juomaan 80% viinaa ja kun tuli kotiin oli seonnut sillä matkalla päästään. Sain kuulla kamalia syytöksiä,jotka eivät pitäneet paikkaansa. Siiten sain ensimmäisen kerran kunooni. Myös omaisuuteni rikottiin. Sillä kertaa perheeni haki minut pois,mutta minä hölmö palasin,vaikkakin osoitteeni muutinkin.

Kämppämme oli lähes aina tolkuttomassa kunnossa. Tupakantumppeja sielä ja täällä,kaljatölkkejä,tiskit ja kahvinkeitin homehtunut sijoilleen. Oksennukset pitkin lattioita. Kämppä oli yleinen juottola,kun kapakassa tuli pilkku. Putkien jälkeen siivo oli kamala ja monta kertaa havahduin siihen,etten voi elää näin. Kuitenkin elin. Sairaalloinen mustasukkaisuus astui kuvaan nopeasti. En päässyt kämpästä ulos. Jouduin soittamaan apua,jotta pääsin ulos kodistani. Turpaan tuli milloin mistäkin syystä. Yleensä silloin kun eivät enään kesken riidan sanat riittäneet.

         hate.jpg

Sitten mies alkoi käydä vieraissa. Kerran menin kotiin ja tuttu nainen maata retkotti minun sängyssäni. Käännyin kannoillani ja lähdin baariin. En osannut tehdä taaskaan muuta,kun jokusen viikon kiukuttelun jälkeen palata sinne. En tiedä olisinko palannut,jos minulla olisi ollut joku muu paikka mihin mennä. Olin huomaamattani tullut hänestä riippuvaiseksi.

Tavaroita alkoi lennellä suhteellisen usein. Milloin sänkyni lensi alas parvekkeelta,milloin tavarani lensivät. pariin kertaan olin alusvaatteillani lumihangessa. Vailla paikkaa minne mennä. Kamalaahan se oli. Sitä kamaluutta jatkuisi varmaan vieläkin,jos nykyinen mieheni ei olisi tullut kuvaan mukaan. Luojalle kiitos hänestä.

Miksi sitten kaipaan? onko aika todellakin kullannut muistot näin pahasti? Olen ensimmäistä kertaa onnellisessa ja tasapainoisessa suhteessa. Minulla on kaunis ja ihana tytär,joka muutti minun elämäni täysin,eikä elämässäni juurikaan ole mitään vikaa. En vaihtaisi elämääni mihinkään.

Mutta kaikissa ihmisissä on omat hyvät puolensa,vai onko? Viha ei ole rakkauden vastakohta vaan välinpitämättömyys. Rakastanko siis vielä,kun tasaisesti vihaan häntä. Vihaan ja välillä en välitä. Kun taas muistin millainen elämä se oli,olen täynnä vihaa.

Kaikki räjähti lopullisesti käsiin 2 vuotta sitten,kun nykyisen mieheni tavattua lähdin lopullisesti. Hän ei aluksi uskonut,että lähtisin. "ei kukaan tuollaista läskiä huoli" tai "Ei sellanen perheen isä tollasta juoppoa kauaa katsele" Hän tuli oveni taa,meinasi tulla ovesta lävitse,uhkaili nykyistä miestäni,soitteli hänelle ja hakkasi lopulta taas minutkin. Sellainen ihminen joka ei ole elänyt sellaisessa tilanteessa,sellaisen ihmisen kanssa ei voi käsittää millaista se on. Kuinka vaikeaa siitä on lähteä,kun tiedät,että uhkaukset saattavat hyvinkin toteutua ja todennäköisesti toteutuvatkin. Alitusen pelon vallassa eläminen oli niin kamalaa,että olin jälleen palaamassa takaisin. Onneksi nykyinen mieheni ei antanut periksi,vaikka itse olin valmis luovuttamaan. Poliisit puuttuivat asiaan,mutta eihän sellaista hullua pidätellyt mikään. Menimme sovitteluun asti.

       sfghdfhg.jpg

Silti vielä tänäkin päivänä,2 vuoden jälkeen hän muistuttaa itsestään tasaisin väliajoin. en voi mennä tiettyyn kaupungin osaan,koska helvetti olisi heti irti. Olen vaihtanut numeroni,koska puhelut ja uhkailut eivät loppuneet. Päinvastoin. Kun tulin raskaaksi,ensin sain haukut ja uhkaukset. Sitten hän tarjoutui kanssani kasvattamaan lapseni. Silloin tajusin,että hän on hullu. En halua sitä ihmistä lähellekkään elämääni. Miksi silti välillä on niitä pieni ja harvoja hyviä hetkiä ikävä?

Ihminen on omituinen olento. Ja tutkimattomat ovat mielensyöverit.