Se tunne,kun kaikki menee nukkumaan ja olet vain sinä,rikosdokkarit ja karkkipussi. Normaalisti nautin tästä,mutta nyt viimeaikoin en juurikaan. Valvon osittain siksi,että valvon lapseni unta. osittain siksi,että olen niin täynnä ajatuksia,pelkoja,ahdistusta,muistoja ja tunteita,että en tiedä miten niitä käsittelisin.

En ole koskaan käsittellyt mitään elämän vastoinkäymisiä,surua tai tuskaa. En ole osannut,enkä halunnut. Nyt äitiyden myötä olen huomannut,kuinka se vaikuttaa minuun. Minun on pakko kestää menneisyyteni,pakko käydä ne kaikki asiat läpi yksi kerrallaan. Kaikki haavat on repäistävä yksitellen auki,muuten ne jää repsottamaan,vaikuttaa kaikkeen. En voi paeta enään mihinkään.

Ennen pystyin. Join. Pakenin paikalliseen juottolaan,kantaporukan ja silloisen mieheni kanssa. Huuhdoin huolet kurkustani alas ja jos ne sattui olemaan vielä seuraavana aamuna läsnä,eikun uutta nousua sitten vaan. Putket saattoivat kestää pitkälle reilu viikon,joskus kahdenkin viikon. Nykyisen mieheni tavattua asiat lähtivät toiseen suuntaan,parempaan suuntaan. Muutuin.

En pidä ihmisestä joksi olen muuttunut. En halua olla sellainen ihminen,kun olen. Olen harkinnut terapiaa jälleen. En masennuksen takia,vaan sen takia etten olis niin täynnä katkeruutta,vihaa ja pettymystä. Että osaisin olla onnellinen,koska minulla tosiaankin on siihen syytä. Ja olenhan minä onnellinen. Minulla on maailman ihanin tytär. En vaihtaisi häntä mihinkään,mutta jotta voisin antaan lapselleni sen ihmisen,jonka olen kadottanut,olisimme onnellisempia. En muista millainen ihminen olin. En tiedä millainen oikeasti olen.